Minna Sirnön lokikirja

Kirkko kiukuttelee ja uhkailee, että se luopuu täysin vihkimisestä, jos laki sukupuolineutraalista avioliitosta läpäisee eduskunnan.

Kirkon kiukuttelussa on totuuden siemen. Kirkkommehan ei kykene tai halua toteuttaa kaikkien lähimmäisten yhdenvertaisuutta.

Unelma ikimuistoisista häistä ei katso kirkkokunnan jäsenkirjaa tai sukupuolta. Tähän asti kirkolla on kuitenkin ollut lähes täydellinen monopoli “kunnon” häihin. On nimittäin harhaluulo, että kaikki kirkkoon kuulumattomat haluavat minuuttivihkimisiä tai maksaa maltaita isommista häistä, joissa tuomari piipahtaa.

Toisaalta etuoikeutensa turvin kirkko on voinut sanella, kenet se suostuu tai ei suostu vihkimään. Päätös kieltää avioliitto samaa sukupuolta olevilta pareilta eriarvoistaa siksi myös kirkon jäseniä.

Mitä kirkko seuraavaksi kieltäytyy tekemästä? Hautaamisenko? Vai aikooko kirkko keskittyä siunaamaan tuotantolaitoksia ja tavarataivaita?

George Orwellia mukaellen kirkollemme jotkin ihmiset ovat enemmän lähimmäisiä kuin toiset.

Minulle jokainen kanssaeläjäni on lähimmäinen. Siksi hämmästelen kirkon rakentamia raja-aitoja, jotka pakottavat kysymään, ansaitseeko kirkko vihkioikeutensa.

Naiminenhan on jokaihmisen perusoikeus. Parhaiten tätä oikeutta toteutettaisiin keskittämällä vihkiminen maistraattiin. Vihkioikeuden keskittäminen maistraattiin takaisi sen, ettei ihmisiä enää jaettaisi jyviin ja akanoihin.

Jo nykytilanteessa vihkimisen pitäisi aina olla maksutonta ja jokaisella pitäisi olla oikeus itse valita pienten ja suurten häiden välillä arkena tai viikonloppuna. Siksi maistraattien kurjistamisen sijaan niiden voimavaroja pitää lisätä. Tarvitsemme takeet yhdenvertaisista naimaoikeuksista riippumatta siitä, kuka tai mikä taho vihkimisen suorittaa.

Päätöksiä odotellessa kirkkoa kohtaan pitää olla armollinen. Vihkimiskeskustelun myötä kirkko on rakentamassa itselleen sudenkuoppaa, josta ilman jokaisen lähimmäisen oikeuksien huomioonottamista on todella vaikeata nousta.