Minna Sirnön lokikirja

Aika ajoin on ihana kokoustaa poliitikkojen kanssa, joita kaikkia yhdistää halu edistää ihmisoikeuksia riippumatta siitä, mitä he edustavat. Baronetti ylähuoneelta, iloisesti toisilleen hymyilevät georgialainen ja venäläinen kansanedustaja, eri uskontoja edustavat turkkilainen ja irlantilainen kolleegani, oikeistoliberaali, konservatiivi ja vasemmistoliittolainen muun muassa käyttivät tänään Brysselissä tunteja rakentavaan keskusteluun siitä, miten seksuaaliterveyttä ja -oikeuksia parhaiten edistetään Euroopassa ja maailmassa.

Vuosien varrella näistä erilaisista ihmisistä on tullut ystäviäni ja tukiverkostoni ja tietolähteeni maailman ihmisoikeusrintamalla.

Olen jo kolme vuotta ollut ainoana suomalaisena jäsenenä European Parliamentary Forum on Population and Development -järjestön (EPF) hallituksessa. Järjestöön kuuluu kansanedustajia 27 muustakin eurooppalaisesta maasta. Ja hetken kulttua kutsumme Katalonian liittymään joukkoomme. Katalonia tulee olemaan jo toinen aluehallinnon edustaja joukkueessamme, sillä Skotlanti on ollut jo pitkään jäsenemme.

EPF:n hallitus päätti myös juuri kosiskella kansanedustajia Puolasta ja Maltasta iloiseen seksuaaliterveyttä ja -oikeuksia edistävään eurooppalaiseen kansanedustajien kansalaisjärjestöömme. Haasteellista, mutta myös onnistuessaan upeaa ihmisoikeuksien edistämistä EU:ssa, jos 2 toisinajattelijaa edes saadaan mukaan yhteisille keskusteluareenoillemme.

Tällä areenalla politiikka näyttää parhaan puolensa: kun poliitikolla on halu edistää ihmisoikeuksia, poliittiset tai jopa Venäjän ja Georgian tapauksessa valtiolliset ristiriidat eivät ole este toimia. Täällä ihmisoikeudet ovat politiikan ykkösjuttu. Siis toisin kuin usein Suomessa, jossa ihmisoikeudet ovat jotakin, jota edistetään, kun “tärkeämmiltä” kauppa-, talous- ja finanssipolitiikan saroilta jää aikaa….

Kakarana minulle tuli tutuksi Paimion ja Pieksänmäen asemien hyiset pakkaskeliset odotusajat. Vielä 1970-luvulla asemilla oli penkit, joilla huilia, jos odotusaika venyi junan myöhästymisen takia.

Joskus 1980-luvulla ihmiset ulkoistettiin asemilta. Tai ainakin heiltä vietiin pallit alta. Karmein esimerkki siitä lienee Pasilan kaikuhalli.

Asemat muuttuivat yhteisöllisistä odotustiloista läpijuoksupaikoiksi. Osa vilkkaistakin asemista muuttui muutaman neliön huoneeksi, jossa yhdellä seinällä myydään lippuja ja toisella pyöritetään R-kioskia.

Samalla luovuttiin ajatuksesta, että aseman seinät ovat osa kokonaisvaltaista palvelua: aiemmin kenenkään mieleen ei tullut heittää myöhässä olevan junan saapumisajasta epätietoisia ihmisiä  tuntitolkuksi ulos kireään pakkasyöhön.

Mutta 2010-luvun Suomessa kukaan poliitikko ei ärähdä tästä ihmisten heitteillejätöstä. Sillä miksi muuksi voi kutsua tilannetta, että ihmiset suljetaan ovien ulkopuolelle neljäksi tunniksi lähes 30 asteen pakkaseen?

En myöskään muista koskaan aiemmin olleeni asemalaiturilla seistessäni tai junassa istuessani näin epätietoinen siitä, onko junani ylipäätään liikkumishaluinen - tai olenko edes oikeassa junassa.

Virtuaalitäti nauhalta kertoi minulle äsken, että olen kaksikerrosintercityssä matkalla Manseen. Puitteet ovat kuitenkin pendoliinon, jossa toiseen kerrokseen on vaikea kiivetä. Ja pendokin on edelleen lähtöpisteessään.

Junaa odottaessa minut valtasi hirveä tunne, kun Hesan asema huuti tyhjyyttään päivänä, jolloin jokaisen matkustavaisen etu ja turva olisi taittaa matkansa junalla. Odotetattavissa on monta kolaria, jotka junailulla olisi voitu välttää.

En kuitenkaan syytä VR:n henkilökuntaa - minimiin ajettu henkilöstö uhrautuu tällä hetkellä monellakin tapaa ja työskentelee jaksamisensa äärirajoilla.

Syytän niitä poliitikkoja, jotka lypsevät VR:ää ulkoistamiskuntoon. Jotka ovat viipaloineet ratojemme huollon sellaisiin pikkuviipaleisiin, joiden tekeminen ei enää kannata. Ja jotka näkevät ratapihalla ahkeroivassa lumimiehessä vain menoerän - eivät ihmishenkien tai ilmaston pelastajaa.

Heille minä huudan: “Palauttakaa työntekijät VR:ään ja ratahallintoon!!!!!!!!!!”

Intohimo asioihin on sekä elämän suola että sen oksennusjuuri. Kansalaisvaikuttamisen ja osallisuuden vaakakupissa nro 1 on, että saa uteloida elämää, omia ihania ideoita ja hehkuttaa rauhassa omia ajatuksia. Mutta vaakakupissa nro 2 painaa aina näin iltaisin se, että tämä osallisuuden intohimo syö aikaa.

On ihanaa olla mukana ja olla kiinnostunut monesta jutusta luvan kera. Itse ainakin saan aina aimoannoksen tekemisen ja kokemisen riemua rientäessäni paikasta tai aiheesta toiseen ja kuunnellessani älykkäitä aivoituksia muiden suusta.

Mutta mikä pakko minut ajaa painamaan pitkää päivää innostavien asioiden äärellä antamatta aivoilleni aikaa sulattaa saatua tai mahdollisuutta sulkea itsensä edes hetkeksi off-asentoon?

Olen nyt kolme viikkoa painanut putkeen 12 - 14 tunnin pätkiä per päivä. Seuraava elämäni kalenterimerkitsemätön päivä ilman jonkun muun laatimaa ohjelmaa on vasta pääsiäisenä.

Työnjaon lisääminen taitaisi olla hyvä idea myös yhteiskunnallisten rientojen saralla. Luovuus kun tuppaa kuolemaan levon puutteessa.

Mutta minkäs itselleni teen. Huomennahan on taas uusi päivä ja uudet (osallisuus)kujeet.

Viime päivinä minua ovat puhuttaneet paljon luovuus ja lahjakkuus. Ja se, kuinka paljon pääsemme tai uskallamme toteuttaa itseämme.

Töllötin taannoin aamu-TV:stä älyllään ja oivalluskyvyllään minut aikoinaan hurmanneen ystäväni Rosa Meriläisen haastattelua. Ja hämmennyin.

En Rosan esiintymisestä tai hänen uutuuskirjansa oivalluksista. Vaan siitä, että joku toteuttaa minun unelmaani.

Olen aina haaveillut siitä, että pyhittäisin päiväni kirjoittamiselle. Että minulla olisi enemmän aikaa haastaa puheenvuoroja, jotka vaativat haastamista. Että askartelisin moraalin, oikeudenmukaisuuden ja vaihtoehtojen saralla omin sanoin. Ja että tuo ajatteluni päätyisi kirjoihin ja kansiin muiden ruodittavaksi.

Nyt kuitenkin tukehdutan luovuuttani. Syystä, jonka oivalsin Rosan haastattelua katsoessani.

Olen tuntenut Rosan pitkään. Ja hän on ehdottomasti monellakin tapaa minua nokkelampi, sanavalmiimpi ja lahjakkaampi. Mutta lahjakkuus tai sen puute eivät minua estä toteuttamasta itseäni, vaan yksinkertaisesti itseluottamukseni puute. Ainaisesti mieltäni kalvava ajatus siitä, etten täytä itse itselleni asettamia vaatimuksia.

En usko, että olen tukahdutettujen haaveideni kanssa yksin. Aika moneen suomalaiseen on iskostettu ajatus huonoudesta, kyvyttömyydestä ja korkeista kynnyksistä. Itselleen armollisuutta ei yksinkertaisesti opeteta Suomessa, vaikka sille olisikin huutava tarve. Järjestelmämme näyttääkin tekevän meistä suorittajia, joilta puuttuu itsensä hyväksymisen taito ja taito toteuttaa unelmia.

Onneksi kuitenkin on tämän maailman rosia, ihmisiä, jotka uskaltavat heittäytyä. Ehkäpä heidän esimerkkiensä kautta meistä muistakin tulee uskaliaampia toteuttamaan itseämme. Sillä uskon, että jokaisella ihmisellä on lahjakkuus, joka odottaa vain uskallusta päästää se valloilleen.

Olen joskus leikkisästi sanonut, että politiikanteko on haastavalla tavalla kivaa siihen asti, kun tehdään henkilövalintoja.

Eduskuntaa ei yleensä voi sanoa jännittäväksi työpaikaksi. Mutta tänään vauhtia ja vaarallisia tilanteita tuli sen verran isona mötikkänä, että sulatteluun menee aika.

Kun eduskunta tänään teki historiaa, en hämmästyttänyt sinänsä edustajien antamia epäluottamuslauseita Sauli Niinistölle. Oireitahan tästä oli ilmassa jo kuukausia sitten.

Mutta minua hämmästytti se, että epäluottamuksen taakse asettui eduskunnan enemistö, kuka äänestämällä herrasmiessopimusten mukaan jotakuta toista kokoomuslaista, kuka tyhjää, aku ankkoja tai Veltto Virtasta.

Koska epäluottamuslauseen takana oli siis eduskunnan enemmistö, sen takana oli myös iso joukko hallituspuolueiden edustajia. Väitänpä, että julkisesti esitettyäkin vielä isompi joukkue, koska osa oppositioedustajista varmasti äänesti Niinistöä.

Puhemiesrallin jälkipyykkinä onkin mielenkiintoista nähdä, miten ensimmäinen oikea istuntomme kyselytunnein lähtee liikkeelle. Päättäähän puhemies yksin muun muassa siitä, kuka kyselytunnilla saa suunvuoron ja kuka ei.

Niinistön kohtaloa isompi ihmetys oli minulle kuitenkin vallanvaihdokset toveripuolueessa. Yleensä yritän olla kommentoimatta muiden puolueiden sisäisiä asioita, mutta tällä kertaa kyse ole tuntemistani kolleegoista, joiden työtä arvostan.

Vallanvaihto tuli ilmeisesti kulman takaa myös monelle demarikolleegalleni. Tähän liittyen yllätyin (jälleen kerran politiikassa) siitä, miten raakaa peliä henkilövalinnoissa harjoitetaan. Tänäänkin vaikutti siltä, että syrjäytettyjä ei oltu varoitettu etukäteen mahdollisista vaihdoksista, sen verran sponttaaneja heidän reaktionsa olivat vielä täysistunnossakin.

Ulkopuolisin silmin Heinäluoman nosto eduskuntaryhmän puheenjohtajaksi ja Filatovin heitto varapuhemieheksi vähensi sdp:n varmojen puheenvuorojenpitäjien määrää, ja kavensi kasvogalleriaa julkisuudessa rajusti. Heinäluomahan saa ihan yhtä monta puheenvuoroa kuin aiemmin, mutta Filatovin jälkeensä jättämää aukkoa ei pitkään aikaan kukaan täytä.

Tunnustan fanittavani joitakin poliitikkoja. En siksi, että he edustaisivat omia ajatuksiani, vaan siksi, että heidän esiintymisensä saa minut ajattelemaan. Tarja Filatov on yksi näistä poliitikoista.

Siksi tämänpäiväiset vallanvaihdokset ovat mielestäni suuri epäonni koko eduskunnalle. Mielestäni Filatov on nimittäin ollut yksi parhaiten asioiden ytimiin osuvista kansanedustajistamme, häntä on oikeasti ollut ilo kuunnella, vaikkei asioista aina samaa mieltä ole ollutkaan. Ja kinastelussakaan hän ei koskaan ole mennyt henkilökohtaisuuksiin, sekin taito, jolle nostan hattua.

Väitän myös, että tarjaton taivol heijastuu suoraan eduskunnan ulkonäköön. Esimerkiksi naiskansanedustajien saamien debattipuheenvuorojen määrä hyvin todennäköisesti romahtaa sdp:n ryhmäpuheenjohtajavaihdon jälkeen entistäkin olemattomammaksi. Ja se on sääli. Äänestäjistähän yli puolet on naisia, ja ainakin iso osa heistä kuulisi mielellään eduskunnasta myös naisten äänen.

Olen myös oikeasti pahoillani Johannes Koskisen puolesta. Hänen on näemmä kerta toisensa jälkeen uhrattava oma ura ja annettava tilaa jollekulle muulle, jos johto niin vaatii. Poliitikko, joka uhrataan toisen poliitikon eduksi. Tämäkään ei taida olla se viesti, minkä eduskunnasta haluamme lähettää.

Onneksi en tänään istunut ryhmässä, joka saneerasi omiaan.

Kaksi tuttavaani menehtyi vuoden vaihteessa. Molempien menetysten myötä vahvistui olo, että paraikaa suljen elämässäni lehtiä, jotka ovat koko elämäni olleet olemassa.

Toinen tuttavistani edusti minulle kaikkea sitä hyvää, mitä ay-liike aikaansai 1970- ja 1980-luvuilla. Hän oli tulisieluinen oikeudenmukaisten ja tasa-arvoisten työehtojen edistäjä pienipalkkaisella ja naisvaltaisella alalla. Hän myös osoitti omalla elämällään, ettei erilaiset mielipiteet, kiistatilanteissa pöydän eripuolilla istuminen tee ihmisistä toistensa vihollisia.

Toinen tuttavistani edusti minulle jatkuvuutta. Hän oli elävä muistutus isästäni. Ajoista, jolloin otin ensimmäisiä itsenäisiä askeliani kunnallispolitiikassa. Vuosien varrella hän tuki minua ehdokkaana ja kolleegana, ruokki ideoilla, huumorilla ja ystvyydellä. Hänen myötään napanuorani oman poliittisen urani alkutaipaleelle, siihen, mitä olin 24 vuotta sitten ja miksi myöhemmin tulin, kapenee kapenemistaan. Ja minusta tulee muistoineni ja kokemuksineni yhä yksinäisempi.

Vain toisen hautajaisiin pystyin osallistumaan. Mutta molempien menetystä itken vielä pitkään.

Oman elämäni aurinkoenergiaa ovat satunnaiset keskustelut, jotka villitsevät kielenkantani ja laittavat aivonystyräni rullaamaan. Pelkkä sanallinen ajatusten vaihto ei kuitenkaan lataa pattereitani, vaan vaadin koko viestinnän kirjon ilmeistä, eleistä, äänenpainoista ja hiljaisuuksista.

Siksi olen ehdottomasti enemmän elävien ihmisten kohtaaja kuin puhelimessa pulputtaja.

Tänään sain jättipotin virikkeitä itselleni.

Ensin istahdin aamukoneeseen työreissulle Ouluun. Silmä poskella, meikkaamatta ja kannettava kainalossa odotin koneen nousua. Tarkoituksenani oli saada itseni ilmatilassa edustavampaan kuntoon ja tsekattua koneeltani päivän virallisten pajatusteni juoni.

Mutta viereeni istahti elähdys. Itseni ikäinen ja oloinen nainen, jonka kanssa jaoimme maailmaamme ja paransimme sitä paljon ilmalämpöpumppujen ihanuudesta nuorisotyöttömyyden kitkemiskeinoihin asti.

Oli suorastaan sääli, kun kone laskeutui Ouluun. Mutta onneksi elähdysputkeni jatkui. Purjehdin kentältä paperitehtaalle, jossa poikkeuksellisesti tulvi positiivinen henki. Tehtaalla oli tulevaisuus. Näin vakuutti tehtaan johto ja tapaamani työntekijät.

Koneiden äärellä vaihdoimme myös huolemme työarjen uudistusten - tässä tapauksessa pakkotyökierron - yhdenvertaisuudesta ja oikeudenmukaisuudesta ikääntyneiden työntekijöiden kohdalla.

Paperitehtaalta sännin juttulounaalle kaupunginteatterin johtajan kanssa. Huoli kunnallisten teattereiden selviämisestä kuntien pohjattomien kassojen syöksykierteessä a’la Turku leijui jälkiruokakahvin kera kaivertamaan työminääni.

Kulttuurin riskirahoitus puhutti minua myös Poemissa - Pohjoisessa elokuva- ja mediasäätiössä, jossa madalletaan loistavasti esteitä luovan alan yrittäjyyden tieltä. Ja haaveiltiin kansallisesta elokuvakomissiosta, jollainen monessa sivistysvaltiossa on.

Oululainen pimeys ympäröi minut siinä vaiheessa, kun imin naisenergiaa naisista: nytkisläisistä ja punaposkista.

Saas nähdä, kuinka unieni käy. Sen verran energinen on oloni. Puhelaturin lataama iltaminäni.

“Köyhyyden arkeologian mukaan ei ole olemassa köyhyyttä, jonka kaksi samassa paikassa ja olosuhteissa elävää määrittelisivät samalla tavalla. Olla köyhä on maailmanhistorian kannalta normaali olotila. Se ei silti tarkoita, että köyhyyttä pitää hyväksyä. On muistettava, että voima toimia, potenttiaali muuttaa maailmaa löytyy meistä jokaisesta itsestämme. Sillä 24 tuntia vuorokaudessa ihminen elää itsensä kanssa laeista ja hallinnosta huolimatta.”

Vedin äsken mielenkiintoisen köyhyyskeskustelun, jonka alustajana oli tunnettu irakilainen kehityskriitikko Majid Rahnema. Lainaus alussa on oma tiivistelmäni hänen puheestaan, joka kyseenalaisti käsityksiämme köyhyydestä ja siitä, että absoluuttista rahalla määriteltyä köyhyyttä pidetään avuntarpeen ainoana mittarina.

Köyhyyden arkeologian mukaan Rahnema julisti olemassaolevan ainakin neljä köyhyyden kategoriaa:

1. historiallinen köyhyys: köyhyys on asema, kohtalo, jota ei määritä raha tai sen puute, vaan olosuhteet ja tukiverkostot. Esmerkiksi aborginaalikulttuurissa valitsee ajatus siitä, että kun minulla on nälkä, eikä minulla ole ruokaa, vierailen naapurissa. Vasta, jos naapurillakaan ei ole mistä antaa, ihminen on köyhä.

2. vapaaehtoinen köyhyys: kaikissa kulttuureissa on aina ollut ihmisiä, jotka vapaaehtoisesti elävät niukkuudessa. Ilmastonmuutoksen ja multikriisien keskellä vaatimattomampi elintaso ja elintapa pitisi itseasiassa olla tänään meidän kaikkien tavoitteena.

3. nykyaikainen tarpeiden synnyttämä köyhyys: puutteen tunne ei synny yhteisön itsensä sisältä, vaan tarve synnytetään ulkopuolelta, markkinoiden ehdolla. Kännykkäaddiktio ei koske vain meitä pohjoisen asukkaita, vaan myös sitä Himalajan asukasta, joka kerran elämässään saa soittaa kännykällä toisella kukkulalla asuvalle sukulaiselleen. Yksi puhelu synnyttää hänessä tarpeen soittaa myös toistekin.

4. kurjuus: ihmisellä ei enää ole mahdollisuuksia syödä tai tyydyttää muita perustarpeitaan ja hän on vaarassa kuolla.

Nejä miljardia ihmistä elää köyhyydessä - ja suurimmalle osalle heistä köyhyys on sekoitus kaikista köyhyyden kategorioista. Siksi on liian helppo ratkaisu puhua vain rahasta ja unohtaa muut erilaisen köyhyyden tarpeet.

Apuun liittyy aina myös paradigmoja.

Apu slummeihin lennätetään jumbojeteillä ja yksityiskoneilla.

Apu kulkee vain ylhäältä lahjoittajalta avustettavalle, mutta miten määrittää se tuki, jossa antaja ja saaja ovat molemmat köyhiä?

Sähköistetyissä maissa ihmiset elävät sähköjohtojen alla tietämättä, mihin sähköä käytetään - ja itse asiassa tarvitsematta lainkaan sähköä tai öljyä selvitäkseen arjestaan.

Köyhyys on myös suhteellista: globaalisti absoluuttisen äärimäisen köyhyyden mittari on eläminen alle 1,5 eurolla päivä. Suomessa kuitenkin äärimmäisiä köyhiä ovat ne, jotka elävät alle 15 eurolla päivä.

Köyhyyden poistamiseen tarvitsemmekin jatkossa keinoja, joilla turvaamme perustarpeet, ihmisoikeudet, sosiaaliset turvaverkot. Ja ymmärrämme, että köyhyys voi myös olla mielentila.

Raha on asia, josta me poliitikot osaamme puhua, koska raha on laskettavissa ja mitattavissa.

Mutta vastataksemme kaikkiin köyhyyden haasteisiin tarvitsemme enemmän. Tarvitsemme tahtoa voimaannuttaa ihmisyys ihmisessä itsessään.

Avainsanat: köyhyys, Majid Rahnema, tuloerot

Istuin taannoin kylpyhuoneen lattialla. Toista tuntia. Ja piehtaroin itsesäälissä.

Jeps. Tiedän moneltakin osin olevani etuoikeutettu. Olen kansanedustaja ja mum miäs on täydellinen.

Mutta silti tää likka istu siinä kaakelien keskellä ja porasi. Omaa keskinkertaisuuttaan. Kyvyttömyyttään tukea muita hädässä. Liian monia kuulemiaan surullisia tarinoita. Ihmisistä, joista on tullut oman elämänsä toisen sellon soittajia.

Tuo murhe on syövyttänyt sisintäni jo useamman kuukauden. Ja se on somasti sekoittunut itsesääliin. Ja kaipuuseen siihen keinotekoisen kauneuden maailmaan, jossa kukaa ei elä köyhyydessä, kukaan ei koskaan ole kipeä, ja jonka mittoihin en koskaa yllä ja jonka ihanteisiin olen liian löllyvä.

Itse parsitulla psykologialla varustettuna ymmärsin, että piehtarointini itsesäälissä on kaikuja viime keväisen pienen kuolemani pelästyksestä ja siitä todellisuudesta, johon raihnainen vartaloni vuoden väsymyksessä on ajautunut.

Siinä lattialla istuessani en voinut itkuani selittää muulla kuin sillä, että aikamme ei hyväksy meitä itsenämme – eikä ojenna auttavaa kättään silloin, kun se olisi tarpeen.

Panssarikuoremme saa halkeilla vain suljettujen seinien sisällä.

Tuon arvaukseni jälkeen tirautin vielä kymmen minuuttia. Maailmamme kovuudelle.

Terveyden ja hyvinvoinninlaitos ja Työterveyslaitos ovat viime vuosina julkaisseet ison nipun laajoja tutkimuksia, jotka paljastavat, että viime laman korjausliikkeet aiheuttivat mitatusti miljardien eurojen jälkilaskun inhimillisesti ja kansantaloudellisesti väärillä ratkaisuvalinnoilla.

Nuo samaiset tutkitusti tuomitut korjausliikkeet - kuten tuloerojen kasvattaminen, lasten ja nuorten heitteillejättö, kuntapalveluiden alasajo ja perusturvan vahvistamisen laiminlyönti - kuuluvat Vanhasen/Kataisen hallituksenkin taantumanhoidon keinovalikoimaan.

Onko siis niin, että Terveyden ja hyvinvoinninlaitokseen ja Työterveyslaitokseen ensi vuonna kohdistuvat mittavat leikkaukset ovatkin hallituksen kosto vääristä tutkimustuloksista?

---

Katainen haluaa elvytyksen exit-suunnitelmaa.

Eduskunta sai tällä viikolla tuntumaa Kataisen toiveen toteutustavasta. Hän ja koko valtioneuvosto exit-elvytti itsensä Eduskunnan lisätalousarviokeskustelusta.

Onko todella niin, kuten ministeri Pekkarinen Eduskunnassa ääneen totesi, että hallituksen ministerit jäävät vain vahingossa kiinni täysistuntosalista, kun siellä käsitellään hallituksen asioita?

---

RAY:n hallituksen johtoon astuu - ainakin muutamaksi kuukaudeksi - entinen ministeri Hannes Manninen, johon eduskunnan ympärillä liekehtinyt ylipitkä performanssi ei ainakaan vielä ole osunut.

Manninen on kokenut ja jämäkkä puheenjohtaja, joka ei ilmeisesti ole saanut vaalituekseen kierrätettyjä, mutta alun perin syrjäytymisenehkäisyyn tarkoitettuja euroja. Mutta, mutta…

Miten poliittisesti korrektina hallitukselta voidaan pitää sitä, että juuri sen valiokunnan puheenjohtaja, joka eduskunnassa siunaa hallituksen leikkaukset ihmisten perustarpeista ja -turvasta, valitaan sellaisen yhteisön puheenjohtajaksi, joka joutuu näitä tekoja paikkaamaan?

Avainsanat: hallitus