Minna Sirnön lokikirja

Nykyaikaisen demokratian kivijalka ovat kaikkien osallisuus, moniäänisyys ja mielipidevapaus. Soinilaisessa retoriikassa tämä kivijalka on typistetty vuoresta hiekanjyväksi.

“Suomen kansa on puhunut, pulinat pois”, hokee Soini. Ja yrittää mitätöidä suvaitsevaisuuden, yhdenvertaisuuden ja solidaarisuuden puolesta huolestuneet.

Kyllä. Kansa on puhunut. Tai ainakin osa kansasta. Äänioikeuttaanhan käytti vain seitsemän kymmenestä. Äänioikeuttaan käyttäneistä puolestaan kahdeksan kymmenestä ei äänestänyt perussuomalaisia.

Soinin sloganlogiikalla siis 16 prosenttia kansasta on Suomen kansa. Keitä me muut äänestäjät sitten olemme? Keitä taas ne suomalaiset, jotka eivät ääntänsä käyttäneet?

Todennäköisesti soinilaisesta kansastakin joku joukko on eri mieltä johtajansa kanssa ainakin yhdestä asiasta, olipa sitten kyse ydinvoimasta, kulttuurista, Natosta, abortista, uskonnosta, rasismista,… 

Ainakin toivon, että Soini hartaana kristittynä lähimmäisenrakkaudessaan ajattelee maahanmuuttajien ihmisarvon kuinnioittamisesta toisin kuin seurakaverinsa setä Hakkarainen.

Vaalit osoittivat aivan varmasti kuitenkin ainakin sen, että kahdeksan kymmenestä äänestäjästä on eri mieltä kuin Soini. Tämä joukkio toki pieneni näissä vaaleissa merkittävästi edellisiin vaaleihin verrattuna, mutta on silti moninkertainen soinilaisiin verrattuna.

Vaalitulos myös osoitti kiistämättä sen, että Soini on vahva mielipidevaikuttaja. Hänen erikoistaitonsa on kiteyttää omat mielipiteensä muutamaan sanaan. Luoda monimielisiä iskulauseita ja toimittajien monistamia otsikoita. 

Soini on myös taitava kärjistämään kaikki vastaukset kylläksi tai eiksi. Ja tuottamaan puhetta ilman konkreettista ratkaisuja. Samaan toki pystyy moni muukin poliitikko.

Aina avatessaan suunsa julkisuudessa Soini kuitenkin ilmaisee mielipiteensä - joko puolueen puheenjohtajana tai ihan itsenänsä. Ja siihen hänellä on täysi oikeus, kuten Soini itsekin usein toteaa.

Toisille Soini ei kuitenkaan tunnu suovan samaa. Soinilla oli nimittäin varaa todeta Ylen ykkösaamussa taannoiseen suvaitsevaisuusmielenosoitukseen osallistujista, että “raja menee siinä, ettei ryhdy omaa mielipidettään muille tuputtamaan”. 

Soinilla on oikeus ilmaista mielipiteensä myös muiden mielipiteiden ilmaisemisoikeudesta. Kansan vallan kannalta on kuitenkin vaarallista, jos yksittäinen, näkyvällä paikalla oleva poliitikko tai puolue alkaa systemaattisesti väittää, että yksi mielipide edustaa koko kansaa ja toisaalta arvioimaan, mitä mielipiteitä saa ilmaista ja missä. Silloin kyse ei enää ole kansan vallan kunnioittamisesta, vaan sanelusta.

Soini onkin avoimen ristiriitainen suhteessaan mielipidevapauteen. Tässäkin - kuten muussakin Soinin retoriikassa - meidät suomalaiset jaetaan meihin ja niihin.

Itse ilmeisesti olen “niitä”, joihin Soinin retoriikassa pätevät eri oikeudet ja säännöt kuin soinilaiseen kansaan. “Niihin” kuuluminen on muuten tässä kohden asia, josta olen aika ylpeä.  En ole koskaan hyväksynyt yksisilmäisyyttä tai ihmisyyden ja kulttuurin typistämistä yhteen muottiin.

Samaisessa ykkösaamussa Soini jatkoi, että “ei ole olemassa väärää poliittista mielipidettä”, viitateten tosin vain oman poliittisen ryhmänsä sisäiseen oikeuteen erilaisiiin mielipiteisiin.

Suomen kansa ja sen edustajat ovat kuitenkin ilmaisseet perustuslaissamme, erilaisissa kansainvälisissä ihmisoikeusitoumuksissamme ja rikoslaissamme, että on olemassa myös poliittisia mielipiteitä, jotka ovat vääriä. Niitä ovat muun muassa eriarvoistamiseen, syrjimiseen, ihmisarvon riistämiseen ja ihmisryhmään kohdistuvaan vihaan kiihottaminen.

Politiikassa ei ole omantunnonkysymys edistää kaikkien ihmisten ihmisoikeuksia, ihmisarvoa, mielipidevapautta ja yhdenvertaisuutta, vaan se on perustuslakiin kirjattuja jokapoliitikonvelvollisuuksia. Vähintään tähän Soinin & kumppaneidenkin on sitouduttava edustaakseen edes hiukan enemmän koko kansaa.

Iso ongelma demokratialle kuitenkin on, että lähes kolmasosa äänioikeutetusta kansasta ei puhunut, vaikka Soini toisin väittää.

Edes politiikan pelastajana esiintyvä Soini ei saanut näitä ihmisiä liikkeelle, kuten eivät hänen parjaamansa vanhat puolueetkaan näissä tai edellisissä vaaleissa. Nukkuvien kohdalla jokaisen poliittisen puolueen ja sen edustajan on syytä katsoa peiliin. Myös Soinin.

Eilen meni tunteiden aallokossa rypemiseen. Sosiaalisuus ja yhteydenotot eivät olleet ensimmäisenä mielessäni.

Yöttömän yöni jälkeen kaappasin aamulla mum miähen kuskiksi ja pörräsimme Hesaan tyhjentämään työhuoneeni eduskunnassa.

Matkan porasin kuin vesiputous. Hetken hillityn jaksoni aikana pysähdyimme kaffelle. Onneksi matkassa oli aurinkolasit, sillä joka kerta, kun armas mum miäs yritti aloittaa puhetta säästä tai muusta, vesiputoukseni käynnistyi.

Perillä lajittelimme yli kahdeksan tunnin ajan kahdeksaa työvuottani pääosin eritavalla hävitettäviin ja vain murto-osa sailytettäviin. Putsasin myös kaksi tietokonetta itsestäni ja kahdeksan vuoden työstäni.

Tuhansien papereiden, kirjojen ja hallitusesitysten läpisilmäily oli terapeuttista. Puilen päivän jälkeen jo jotku omat sivumerkintäni alkoivat pateettisuudessaan naurattaa.

En ollut puhdistustyössäni ainoa ex-kollega. Olikin ihana saada puhua Ojansuun Kirsin kanssa, joka oli samoissa puuhissa.

Kun autoilimme pois eduskunnan kellareista, nostin Mannerheimin tiellä silmäyksen entisen työpaikkani komeaan julkisivuun. Hieno työpaikka täynnä hienoja ihmisiä - jatkossakin.

Erityisesti jään kaipaamaan eduskunnasta aamurutiiniani: kävellessäni valiokuntaan mutkittelin sen verran, että sain vaihtaa aurinkoisia aamunavauksia virastomestareiden, kahvilatyöntekijöiden, postin ja matkatoimiston työntekijöiden kanssa. Juuri he saivat iloisilla kommenteillaan aamuni kukoistamaan.

Yöllä palasimme ison lastin kanssa Pispalaan. Huomisen jälkeen Eduskunta katkaisee yhteyteni maailmaan.

Vietin yöttömän yön. Vaikka luulinkin olleeni jo viime syksystä lähtien henkisesti varautunut menettämään pestini Eduskunnassa, en sittenkään tainnut olla siihen varautunut tarpeeksi hyvin.

Yön ensimmäiset tunnit menivät miettien, kelle kaikille ilmoitan yhteistietojeni muuttumisesta ja minkä uuden sähköpostiosoitteen hankin. Toiset pari tuntia meni asuntolainani järjestelyjä pähkäillessä.

Lisää tunteja kului seuraavan kahden päiväni ohjelmien uudelleenjärjestelyssä, jotta saan kerättyä loput kimpsuni ja kamsuni eduskunnan työhuoneesta ja toisaalta toimitettua eduskuntaan tietokoneen, puhelimen ja muun atk-tavaran.

Lopun yön täytin te-keskukseen ilmoitusta työnhakijaksi. Sitä helpotti, että 1990-luvun kahden pitkän työttömyysjaksoni aikaiset tiedot ovat säilyneet netissä.

Ja vaikka reiluun kymmeneen vuoteen vietinkin ensimmäisen (t)yöttömän yöni, auringon nousun kullatessa puiden latvoja ikkunan ulkopuolella tajusin, että minä selviän. Mum miäs on tukenani. Samoin ihanat ystäväni ja sukuni.

Itse asiassa toivuttuani shokistani edes hiukan, ajattelin, että tämä on uusi alku kaikkien niiden elämäni alkujen joukossa, jotka alun harmauden jälkeen johtavat johonkin mukaansa tempaavaan.

Nukuin aamulla läpi Euroopan. Viime yönä tein kirjoitushommia puoli neljään. Ja aamulla piti herätä puoli kuusi.

Siispä torkuin käytännössä koko lennon Helsingistä Lontooseen matkallani Tavisten taloon eli House of Commonsiin.

Perillä naapurihuoneessa brittikollegat väittelevät lahjonnasta, korruptiosta, veronkierrosta ja rahanpesusta. Mutta minä olen täällä brittien eduskunnassa tapaamassa kymmeniä kollegoitani 17 eri eurooppalaisesta parlamentistä.

Verrattuna tuoreeltaan Afganistanissa tapaamiini ihmisiin näitä eurooppalaisia kansanedustajia täällä ei ehkä voi kutsua yltiörohkeiksi.

Harvan, jos kenenkään heistä henki on vaarassa, jos he päättävät avata suunsa aroista perus- ja ihmisoikeusasioista. Mutta hattua nostan silti heille.

Näitä kollegoitani nimittäin yhdistää halu taistella tuulimyllyjä vastaan.

Tapaamisemme tarkoitus on lisätä tietoa sekä rohkaista ja voimaannuttaa eri maiden kansanedustajia puhumaan seksuaali- ja lisääntymisterveydestä ja siihen liittyvistä oikeuksista omissa eduskunnissaan. Itse pääsen näissä asioissa helpolla.

Olen nimittäin tällaisissa tapaamisissa sen mallimaan edustaja, johon positiivisesti viitataan. Onhan ulko-, kehitys- ja terveyspolitiikkamme ainakin sanojen tasolla jo kauan sitten tunnistanut tasa-arvon merkityksen, seksuaalisuuteen liittyvät oikeudet,  hiv/AIDS -työn tarpeen ja hiv-postiivisten ihmisoikeudet sekä sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen maailmanlaajuisen erittäin haavoittuvan aseman.

Mutta kollegoistani iso joukko tulee erittäin vanhoillisista maista, joissa tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja seksuaalioikeuksien edistämistä pidetään omantunnon asiana. Ei siis jokapoliitikon velvollisuutena, kuten onneksi perustuslakimme mukaisesti Suomessa on asia laita.

Tosin paistatteleehan Suomessakin joukko äärikonservatiivisia poliitikkoja yhdenvertaisuuden vastaisen ja homofobisen työnsä äärellä. Mutta silti…

Populistiksi ei yhtäkään tänään Lontoossa tapaamani kansanedustajaa voi syyttää, ei myöskään vastuunpakoilijaksi tai ihmisvihaan yllyttäjiksi.

Eurooppalaisilta kolleegoiltani saan aidosti uskoa siihen, että Tavisten talossa, yhteisessä Euroopassamme on vielä poliitikkoja, jotka uskaltavat laittaa itsensä isoissa periaatteellisissa arvokysymyksissä peliin, vaikka se maksaisi seuraavissa vaaleissa heidän eduskuntapaikkansa.

Hieno kokemus näin kotoisten vaaliemme alla.

Ps. Tätä kirjoittaessani naapurihuoneen brittikollegat vaihtoivat väittelynsä kohteeksi sen, onko varhainen puuttuminen lapsen elämään tehokas…

Ps2. Onko varakreivi suomalainen termi? On tai ei, tavisfiilis laski juuri, kun kuulin parlamenttikierroksemme isännän tittelin.

Ps3. Ja ennen kuin sain tämän verkkoon väittelyn kohteeksi vaihtui Lähi-Itä.

Ja ihan viimeinen Ps. Varakreivistä kuoriutui suuri Suomi-fani: sain häneltä ainoana omankieliseni alahuoneen esitteen ja yläkulmaan mikin.

Näyttää siltä, että siviilit ja inhimillinen turvallisuus ovat EU:n, USA:n ja maan oman hallituksen suunnitelmien sivuosassa, kun Aaamaa lähestyy vuotta nolla. Vuonna 2014 vastuu ja valta Aaamaan turvallisuudesta pitäisi siirtyä kansainväliseltä yhteisöltä afgaaneille itselleen. 

Miten se tapahtuu, on keväällä 2011 edelleen vähintäänkin hämärän peitossa, vaikka presidentti Karzai onkin ilmoittanut kertovansa siirtymäohjelman ensimmäisen vaiheen sisällön 21.3.2011. Eikä vieläkään näytä siltä, että kansainvälinen yhteisö tietäisi, mitä se on siirtymävaiheessa yhdessä ja koordinoidusti ajamassa tai tekemässä.

Se kuitenkin on jo tiedossa, että Aaaman hallituksen tai kansainvälisen yhteisön suunnitelmissa afgaanit itse, lukuunottamatta poliittista eliittiä, eivät ole mukana siirtymävaiheen suunnittelupöydissä, heitä ei kuulla päätöksiä tehtäessä ja siirtymävaiheen toteutuksessakin he näyttävät olevan ennen kaikkea tilastoitavia kohteita, eivätkä täysivaltaisia kansalaisia.

Hämmentävää, sillä juuri siviilithän ovat Aaamaan turvallisuustilanteen parhaita asiantuntijoita. 

Esimerkiksi viime vuonna kuoli yli 2 700 siviiliä Aaamaan kahakoissa. Siis huomattavasti enemmän kuin sotilaita. Ja juuri siviilien arkea vaikeuttavat sirpaloitunut turvallisuustoimijoiden kenttä, korruptoitunut järjestelmä sekä attentaatit. 

EU:n omassa, sisäisessä agendassa siviiliyhteiskunnan vahvistaminen ja kansalaisvaikuttamisen edistäminen ovat ainakin ohjelmapapereihin kirjattuna. Sama kirjaus löytyy myös EU:n Aaamaata koskevasta action planista.

Mutta Kabulin konfrenssin viitoittamalla tiellä Aaamaahan sijoitettu EU:n suurlähettilläämme kertoi meille, ettei siviiliyhteiskunnan mukaanottoa tarvita tässä vaiheessa, onhan hänen mukaansa kyse selkeästi asiasta, josta päättävät muut tahot. Siis tekevät päätöksen siviilien arjen turvallisuudesta.

Tapasimme myös presidentti Karzain asettaman siirtymävaiheen suunnittelusta vastaavan Ashraf Ghanin toimiston edustajan, joka totesi saman kuin EU-lähettiläs. Kansalaisten vuoro tulee hänen mukaansa vasta myöhemmin.

Mutta kuinka vahvaa rauhaa ja turvallisuutta tai turvallisuusjärjestelmää rakennetaan ilman, että itse kansalaiset saavat osallistua prosessiin?

Kansalaisvaikuttamisen hyväksyminen on toki edelleen myrkkyä monelle suomalaisellekin poliitikolla ja virkamiehelle. 

Ja on ymmärrettävää, että Aaamaan tämän hetkisen johtajan intresseissä ei ole demokratian edistäminen. Ja että sotaa käyvässä maassa on vähintäänkin haastavaa miettiä, miten kansalaisten osallisuus varmistetaan.

Mutta itse olen järkyttynyt siitä, miten YK, USA, EU ja monet muut kansainväliset toimijat  Aaamaassa vähättelevät omalla käytöksellään yhtä perusoikeuksistamme keskeisintä, oikeutta tulla kuulluksi itseään koskevissa päätöksissä. Demokratian ja kansalaisoikeuksienhan pitäisi olla koko kansainvälisen yhteisön toiminnan ydin, ei asia, jota ajetaan sitten, kun muulta, “tärkeämmältä” ehditään.

Tapasimme myös taannoisen Nobel-ehdokkaan, tohtori Sima Samarin, joka johtaa Aaamaan ihmisoikeuskomissiota. Hän muistutti, että kansainvälinen yhteisö on liian pitkään keskittynyt ihmisoikeuksien edistämisen sijaan rakentamaan oikeustaloja ja ohjelmia. 

Tohtori Samar myös  korosti, että jokaisella on oikeus saada äänensä kuuluviin riippumatta siitä, osaako lukea tai ei.  Vain demokratiaa ja siviiliyhteiskuntaa vahvistamalla luodaan kestävää turvallisuutta, Aaamaassakin.

Fyysinen turvallisuus tai pikemminkin sen puute on luonut kukoistavan bisneksen, joissa valtioiden, yhteisöjen ja järjestöjen turvallisuushankkeita Aaamaassa rakennetaan ruokkimalla yksityistä turvallisuusliiketoimintaa kymmenillä tai jopa sadoilla miljoonilla euroilla. 

Halvimmillaan yhden hengen suojaksi rakennettu suoja maksaa yli 50 000 dollaria. Turvallisuusbisneksessä pyörii siis niin isot rahat, että iso osa Kabuliin rakentuvista uusista puolipalatseista tulee juuri yksityisen turvabisneksen pyörittäjille.

Yksityiset turvallisuusfirmat työllistävät kasvavalla vauhdilla ex-sotilaita Isosta-Britaniasta ja Aaamaan lähialueilta. Samalla maahan luodaan monia hampaisiin aseistettuja ryhmiä, jotka kukin pelaavat eri säännöillä, ja joiden läsnäolo katukuvassa herättää kaikkea muuta kuin turvallisuuden tunnetta.

Muurit, betoniblokit, piikkilangat, hiekkasäkit ja aseistetut turvamiehet ympäröivät ulkomaalaisten yhteisöjen keskittymiä. Paikalliset sanovatkin, että “jos auttajien pitää rakentaa itselleen turvabunkkereita, voi meitä autettavia”.

Yksityiset turvamiehet tai betonoidut eliitin turvapesät eivät kuitenkaan rakenna inhimillistä turvallisuutta, joka on paljon, paljon muuta kuin aseita ja liikkumismahdollisuuksien kaventumista.

Aaamaassa aidosti vaakalaudalla ovat ruokaturva, puhdas vesi, katto pään päälle, koulutus ja terveydenhuolto. Maassa on huikea työttömyysaste, jopa puolen kansasta arvioidaan olevan ilman työtä ja siitä saatavaa toimeentuloa.

Suomen tavoin katu on täällä usein miehille vaarallisin paikka, naiselle koti. Naisiin kohdistuvan väkivallan saralla Suomi on Aaamaan kanssa samojen haasteiden edessä: asennemuutokset, lainsäädäntö ja turvakotien määrän lisääminen vaativat lisää sitoutuneita tekijöitä ja taloudellisia resursseja kauniiden sanojen sijaan.

Tapasimme tänään 17 mullahia (uskonnollista johtajaa), jotka olivat kokoontuneet yhteen pohtimaan, miten edistää perhesuunnittelua. Profeetta on heidän mukaansa sanonut, että äiti voi imettää vain yhtä lasta kerrallaan. Mullahien tulkinnan mukaan islamin sallima synnytysten väli on siten vähintään pari vuotta, mielummin vielä vähän pitempäänkin.

Tutkimukset tukevat mullaheiden kantaa.  Ensimmäisen lapsen saanin myöhäistäminen ja pidempi aika lasten syntymien välillä parantavat oleellisesti naisen mahdollisuutta säilyttää terveytensä tai ylipäätään henkensä. Tutkitusti myös perhesuunnittelun mahdollistama pienempi lapsiluku parantaa koko perheen toimeentuloa ja lisää mahdollisuutta tarjota lapsille riittävä ravinto ja vaikkapa koulutus.

Niinpä nämä uskonnolliset johtajat Kabulista ja maaseudulta opiskelivat yhdessä ehkäisytekniikoita, opettelivat puhumaan ilmapalloista (kondomeista), pillereistä ja kierukoista ja rohkaisivat toisiansa.

Oppimaansa mullahit kertoivat levittävänsä rukoushetkissä julkisesti koko koolla olevalle väelle ja sen lisäksi yksityisesti tavatessaan heidän apuaan kaipaavia miehiä. Heidän tarkoituksenaan on juurruttaa miehiin ajatus, että perhesuunnittelu on sekä islamilaisen sharian toteuttamista että järkevää tulevaisuuden rakentamista.

Naiset eivät mullaheilta neuvoja erikseen saaneet. Siitä puolesta huolehtivat joko heidän omat äitinsä, anoppinsa tai miehensä tai sitten Marie Stoppesin kaltaisten järjestöjen ylläpitämät klinikat.

Vierailimme kolmella tällaisella klinikalla, jotka, poiketen kaikista muista vierailukohteistamme, eivät ole panssariaitojen ja monien turvatarkastusten takana. Niihin voi yksinkertaisesti vain kävellä kadulta. Tosin useimmat naiset tulivat klinikalle miehen saattamana, koska turvallisuustilanne kaduilla ei pääsääntöisesti salli naisten liikkumista yksin.

Näillä kolmella klinikalla tapaamamme kymmenet naiset olivat tyytyväisiä siellä saamiinsa palveluihin. Kun kysyimme heidän lapsilukumääräänsä, se yleensä oli kahden ja kolmen välillä. 

Eräällä klinikoista tapasimme kuitenkin kymmenen ja yhdentoista lapsen äidit. Mutta he totesivat heti, ettei heillä aikoinaan ollut mahdollisuutta perhesuunnitteluun ja siksi lapsia tuli niin monta. 

Kyse ei siis ollut heidän omasta tahdostaan tai valinnoistaan. Nyt nämä suurperheiden äidit opastavat omia tyttäriään ja miniöitään käyttämään ehkäisyä ja turvaamaan harvempien, mutta harkitumpien lastensa terveys ja muu hyvinvointi sitä kautta.

Tapasimme myös naisasiainministeriön sekä terveysministeriön apulaisministerit. Heidän sanomansa oli selvä: kiitos Suomen ja muiden maiden avun edistystä on tapahtunut sekä äitiys- että lapsiterveydessä. 

Ensikohtaamiseni Aaamaan pääkaupungin kanssa tapahtui tänään tummien autonikkunoiden läpi. Harmaata, harmaata ja harmaata. Alaikuloisia ihmisvirtoja. Massoittain epäloogisen loogisesti kulkevia autoja.

Maa autoistuu kiivaalla tahdilla. 500 uutta autoa rekisteröidään tänne päivittäin. Valkoisesta Toyota Corollasta on tulossa maan kansallisauto.

Matkalla ensimmäiseen vierailukohteeseemme, Marie Stoppes A:han, näemme kuitenkin väläyksiä toisenlaisestakin ajasta. Kaupungin vanhan muurin, joka luikertelee vuoristoa ylös. Taloja, jotka tuntuvat pengertävän pystysuoria kallionseiniä. Eläintarhan, joka oli kuuluisa yksinäisestä leijonastaan, joka sinnitteli sotavuosia läpi kuin ihmeen kaupalla. Saman eläintarhan, jossa sodan keskellä yksi ihmisryhmä järjestelmällisesti surmasi toiseen heimoon kuuluvia.

Ohitimme myös uusia, muureilla suojattuja uusiopalatseja, joista keskustan harmaus on kaukana.

Perillä Marie Stoppesin toimistolla saimme kuulla hyviä uutisia avun vaikuttavuudesta. Mutta huonoja uutisia siitä, kuinka ruotsalaiset vetäytyvät kahden merkittävän ja ruuhkaisen äitiys- ja perheneuvolan rahoituksesta - toinen niistä on ilmeisesti Mazir-i-sarifissa. Täkäläisten tyttöjen ja naisten puolesta toivon, ettei Suomen seuraava hallitus tee yhtä itsekästä ja lyhytnäköistä päätöstä.

Illan päätteeksi tapasimme muutamia suomalaisia poliisi- ja paloasiantuntijoita, jotka jakoivat kanssamme huolensa tämän maan tulevaisuudesta. Heidän intohimonsa rakentaa parempaa siviiliyhteiskuntaa Aaamaahan toi kuitenkin valoa synkkään päivään.

Illan kruunasi vuorenseinillä olevien talojen ikkunoista loistavat valot, jotka mustassa yössä toivat tähtitaivaan lähemmäksi tämän muuten niin murheellisen kaupungin kamaraa. 

Miltä sotaa käyvän maan pitäisi kuulostaa? 

Lentokoneesta laskeuduttuani aamulla jäin kummastelemaan panssaroidun automme ulkopuolisen maailman ääni.

Autojen tööttäyksiä olin kuullut muallakin. Samoin autojen räminää soraisilla teillä. Mikä siis erottaa sotaa käyvän maan aamun muiden maiden aamuista? Olinko odottanut alitajuisesti jotakin rätinää ja räiskettä?

Kabulissa ei ole kahdeksaan päivään tapahtunut mitään vakavaa. Ohitimme matkalla hotelliin ostoskeskuksen, jossa kahdeksan päivää sitten kuoli kymmenkunta ihmistä ja haavoittui toistakymmentä ihmistä.

Kahdeksan päivää. Paikallinen kuskimme kuvasi sitä pitkäksi rauhanajaksi täkäläisittäin. Koko maata tämäkään rauhanjakso ei ole koskenut, sillä normaaliviikon aikana tapahtuu useita satoja attentaatteja eri puolilla maata.

Ajomatkamme aikana aloin laskea reitin varrella näkyvien aseiden määrää. Lakkasin laskemasta, kun sata kivääriä tuli täyteen.

Presidentin asunnolle vievän tien kohdalla aseiden määrä tiheni. Ja betonin, hiekkasäkkien ja piikkilangan.

Hotellille pääsimme vasta kahden turvatarkastuksen läpi. Hotellin portilla törmäsin itselleni uuteen liikennemerkkiin: ei aseita hotelliin.

Aaamaassa, kuten turvalisuuspuolen tahot maata nimittävät, vallitsee jatkuva epävarmuus siitä, kuka tai mikä on seuraavan iskun kohde. Eikä tämä sota erottele sotilaita tai siviileitä. On vain kohteita.

Silti täälläkin yritetään elää niin normaalia arkea kuin mahdollista. Aamuruuhkassa ihmiset kiirehtivät kävellen ja autoilla töihin. Pelkän pelon varaanhan ei kukaan voi elämäänsä rakentaa.

Mutta mistä ihmiset löytävät sen ihmisyyden moottorin, toivon, näissä olosuhteissa? Aamun hiljaisuudestako?

Viimeinen koneen vaihto Dubaissa. 

Lentokentät ovat mikrokosmoksia, joihin tuhteja turvallisuustarkastuksia lukuunottamatta ulkomaailma harvoin suodattuu.

Niinpä tännekään ei välity, millainen soppa ulkopuolella kiehuu. Näkyykö täkäläisten arjessa Saharan pohjoisosien kansannousu.

Olen puoliksi leikilläni todennut, että paluureittimme saattaa muuttua, sillä tänä kansannousujen aikakautena olisi ihme, jossei täälläkin tapahtuisi jotakin. 

Täkäläinen valta- ja rahaeliitti ei voi ostaa koko kansaa, saatikka kansalaisoikeudettomia ja lainsuojattomia siirtotyöläisiä, jos ja kun nämä alkavat tunisialaisten, egyptiläisten ja libyalaisten sisartensa ja veljiensä tavoin vaatia ihmisoikeuksien kunnioittamista ja demokratiaa.

Ja todennäköisesti tässäkin maassa, jossa nuorisotyöttömyys on hulppeissa lukemissa, nuoret heräävät haluamaan edes omaa osuuttaan yhteiskunnasta, työstä ja toimeentulosta.